En halua syytellä, mutta syy oli sinun rakas.
Olit pitkän aikaa kaukana minusta, ajatellen muita.
En voinut tehdä mitään, se ei kuulemma johtunut minusta.
Itkin monta pitkää kuukautta perääsi
kunnes luovutin, luovuin sinusta.
Tapasin ihmisen, joka sai minut taas hymyilemään.
Olin pitkästä aikaa onnellinen, ilman sinua.
Silloin tajusin olevani päässyt yli sinusta,
kunnes sen huomasit,
ja tulit takaisin.
Yht' äkkiä halusit minut taas takaisin,
takaisin kaiken sen mitä meillä oli ollut.
Halusit "pyyhkiä kaiken paskan pois",
ja kääntää uuden ikkunan.
Et ajatellut miltä minusta tuntui, et missään vaiheessa.
En halunnut ajatella koko asiaa,
halusin vain unohtaa kaiken.
Mutta pakkohan minun oli jossain vaiheessa selvittää,
mitä minä oikeasti halusin.
Valvoin yöt miettien, mitä pitäisi tehdä.
Jatkaa kanssasi tuttua turvallista polkua,
vai päästää irti ja mennä kohti uusia seikkailuja?
Olit loukannut minua sanoinkuvaamattomasti,
vihasin sinua.
Olit satuttanut minua enemmän kuin kukaan muu,
mutta rakastin sinua.
Halusin sinut,
vain sinut.
Olin taas onnellinen kanssasi.
Odotin tapaamistasi, odotin huuliasi huulilleni.
Kuvittelin kaiken olevan ennallaan, niin kuin ennen.
Mutta toisin kävi, miksi?
Mikään ei ollut niin kuin olin kuvitellut.
Olit etäinen, hiljainen, jotenkin varuillasi koko ajan.
En ymmärtänyt miksi.
Et hyppinyt innosta nähdessäsi minut.
Et vaikuttanut rakastuneelta,
ainakaan rakastuneelta minuun.
Mikään ei ollut ennallaan.
Mitä se merkitsee?
Ehkä me emme olekkaan luotu toisillemme, niin kuin luulimme.
Ehkä meidän yhteiset hyvät hetket olisivat nyt muistoja meistä.
Ehkä sittenkin kaikki hyvä loppuu aikanaan.
Ehkä meidän pitäisi nyt vain jatkaa matkaa, ilman toisiamme.
Vaikka arki ilman sinua tuntuukin mahdottomalta,
todellisuus on silti hyväksyttävä.
Rakastan sinua,
mutta vain rakkaus ei näytä riittävän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti