Ps. I love you

Nyt se oli ohi. Turvonneet silmät ja raivokas päänsärky kertoi todellisuuden. Olin taas omillani, yksin.

Do you love me? I do and I don't

Kiinni jäi. Hän vaistosin heidän läsnäolon. Rystyset seinässä tyttö katsoi taakseen. Katkerat silmäparit tuijottivat veristä seinää.

Yksi toisensa jälkeen he huokaisivat, pudistivat päätään ja lähtivät. Tyttö itki.
Kyyneleen kyyneltä ei vierinyt poskea pitkin, mutta hänen sisällään tulvi. Hän puristi silmiään kiinni niin lujaa kuin pystyi. Toivoi näkevänsä unta.
Hän avasi silmänsä ja näki vihaisen tyttöystävänsä. Tyttö näki noista palavista silmistä pettymyksen, surun ja epätoivon. Tyttö juoksi karkuun henkensä edestä.
Hän jumaloi tyttöystäväänsä, mutta samalla olisi halunnut luovuttaa. Tyttö oli muuttunut. Hän rakensi tulevaisuutensa tyttöystävänsä mukaan. Hän ei ollut enää yksilö. Ei hän, vaan he. Hän oli he. Hänen tyttöystävästään oli tullut kirjaimellisesti osa häntä.

Iltaisin hän ei saanut unta.
Aamuisin ei jaksanut nousta.
Millään ei tuntunut olevan merkitystä.
Kaikki oli turhaa.

Mikään ei saanut vastausta. Heidän suhde oli ja pysyi arvoituksena. Tyttö toivoi saavansa kaiken ennalleen.
Niin kauan hän jatkaisi toivomista, kun sitä vielä oli. Ja sitä nimenomaan oli. Muuta ei ollutkaan, kuin toivo.

You're my home

Tuhkimo sai tehtävän. Kellertävän tapetin väärälle puolelle oli kirjoitettu sanoja. Hänen piti yhdistää niistä tarina.
Kesti kolme kesää ja kaksi talvea, ennen kuin Tuhkimo ratkaisi tarinan. Hän kiiruhti iloisesti äitipuolensa luokse kertomaan asiasta.
Äitipuoli luki tarinan ja nauroi kuin viimeistä päivää. Hän repi teipatut paperin palaiset irti toisistaan ja heitti lattialle.
Sylki niiden päälle ja talloi liisteriksi. Miten niin mahdotonta, hän totesi hymyillen.
Tuhkimon kerätessä paperimössöä lattialta, äitipuoli sanoi, pelisi on pelattu. Sitten hän lukitsi kellarin oven ja lähti.
Tarina ei päässyt alkuun, mutta sai päätöksen, lopun.

I will wait for you, she said, endlessly

Tyttö pelkäsi kuolemaa. Hän oli jo menettänyt kaiken muun, päälaesta kantapohjiin ja takaisin. Hän oli silti elossa.
Peläten kuolemaa jalkojensa alla tyttö näki pimeän. Tuon tumman värin, ajan, paikan, tunteen, hahmon.
Hahmo. Se oli nainen, hänen nainen.
Tyttö oli henkisesti hajonnut, revitty palasiksi. Hän oli heikko, sairas. Sisältä kuollut.
Sanottiin, ettei hänellä ollut syytä elää. Väärin.
Tytöllä oli toivoa. Toivoa naisesta, rakkaudestaan. Hän hyväksyi sairautensa, myönsi hulluutensa, mutta toivoton.
Ei. Sitä hän ei ollut. Niin kauan kuin toivoa olisi, hän oli onnellinen. Tyytyväinen elämäänsä.
Tyytyväinen siihen mitä hänellä oli, nainen. Kaiken muun hän kätki syvälle sisäänsä. Ne olivat asioita, joita kenenkään ei tarvinnut nähdä. Hänen todellinen minänsä. Itseinho, sääli, heikkous, agressiivisuus. Niistä ei kukaan tiennyt.
Ei edes hän itse.

Tyttö heräsi hymyhuulessa sängyn toisesta laidasta, niin kuin aina. Kääntyi nähdäkseen nukkuvan naisensa.
Ja siinä hän oli, mutta sinä aamuna, hän ei vastannut hymyyn. Nainen kyynelehti ja haroi takkuisia hiuksiaa.
Tauko, hän lopulta sanoi.
Tyttö lamaantui. Koko vartalo lakkasi toimimasta. Hengitys ei kulkenut, pää ei kääntynyt.
Ainoastaan sydän sykki lujempaa kuin koskaan. Sisällään synkkä ääni kiljui, vaihda patterit. Sisäinen toimintahäiriö.
Silloin kaikki muuttui.
Hän vajosi.

Katosi.

Yksi sana hänet tappoi. "Tauko."

Uncontrollable life

Syöt hitaasti ja kivuliaasti sisältäpäin
Kuin luukato ruokailisi alipainoisen anorektikon lonkkaluissa
Jäljelle jää vain pieni osa tuota entistä ihmistä
sydän
Kaiken muun voit vielä, kaiken
Mutta sydäntä, sitä et pysty murskaamaan

et vaikka kuinka yrittäisit
Se kuuluu jonnekin, jollekin
Eikä sinulla oli valtaa, ei voimaa, siihen koskea

Ota se, se on sinun

I thought it would be easy to be happy, but sadly, I was wrong

Kuultuani totuuden, halusin hukkua, ensimmäistä kertaa elämässäni
Se oli isku vasten kasvoja, isku vyön alle
En ole koskaan tuntenut samoin, en koskaan uskonut joutuvani tuntemaan sitä

sinun takiasi

En vain käsitä miten voit tehdä sen minulle?

Onko kaikki puheesi valetta? Onko mikään, mitä olet sanonut minulle, totta?

Pystynkö luottamaan sanaasi? Pystynkö olla enää normaalisti?

Lamaannuin

Koko vartaloni lakkasi hetkeksi toimimasta

Vatsassa lenteli pahaenteisiä perhosia, jotka halusivat päästä pois, ihan niin kuin minäkin

Kävelin pitkin virtsaista kävelykatua

Näin joukon Keravan "huoltomiehiä", jotka olivat ostamassa ala-aste ikäisille pussikaljaa

Pystyin jo sielunisilmin nähdä, kuinka olisin yksi noista pienistä lapsista kaljajonossa

Ylpeyteni kuitenkin esti minua

Eikä rahaakaan olisi ollut tarpeeksi

Joten jatkoin kävelyä

Menin Sampolantunneliin, jossa tuoksui käynyt virtsa vielä entistä voimakkaammin

Tunnelin päässä oli mies, ehkä noin kolmekymppinen

Normaalisti olisin jatkanut matkaani, vältellyt ihmisiä, etenkin miehiä, mutta nyt...

sinun takiasi

Menin hänen luokseen

Hän nosti päätään, kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Hei tyttö, sinun pitäisi kaartaa pitkässä kaaressa kaltaiseni juopot, vaikka me olemmekin samassa jamassa"

Mies huokaisi

"Naistemme kiinnostuksen kohteet muuttuivat, ystäväiseni"

Vasta silloin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni

Mies antoi käytetyn nenäliinansa ja lähti

Yö jatkui

Laskin tunteja, minuutteja, sekunteja

Istuin sateessa miettien miehen sanoja

Odotin aamua siinä toivossa, että kaikki näyttäisi paremmalta

Ja niinhän se olikin

Seuraavaan yöhön asti, jolloin olin taas yksin

sinun takiasi