Sisko ja sen sisko

"Lunta, lunta, likaista lunta sataa täällä. Me palelemme, sota on sotkenut kaiken. Me ryömimme lumessa, pelkäämme kuolemaa. Ei mitään kaunista, ei mitään koskettavaa. Kukaan ei halunnut sotaa, kukaan ei halunnut sotaa"

Sinä lähdet minä jään

Itsenäistymisen juhlaa, 3.12.2010

Silence, music to my ears

Istuen metsän reunalla tyttö poltti tupakkaa. Väärää merkkiä, väärää väriä, siihen oli vain tyydyttävä. Hän selasi puhelimensa numeroita, miettien kenelle soittaisi. Hänen teki mieli soittaa tytölle, joka oli elämää kokenut ja vahva, jonka sanat merkitsivät oikeasti jotain. Tyttö painoi vihreää luuria.
Juuri ennen kuin puhelin ehti piipata ensimmäistä kertaa, tyttö sulki luurin. Hän pelkäsi puhua, epäröi kiinnostaisiko häntä, kiinnostaisiko ketään.
Tyttö tumppasi tupakan varpaankynteensä ja jatkoi matkaa syvälle metsään etsimään seuraavaa väärän merkkistä ja väristä tupakkaa.

Kun mikään ei riittänyt

En kirjoita siitä, kuinka seinät maalataan mustiksi, kuinka edessäni pyöräilevä rasvatukkainen poika kaatui, kuinka haluaisin pukea äitiysvaatteet ylleni, tuntea miltä raskaus tuntuu, tai siitä, kuinka huuleni rohtuivat odotellessani suudelmaa.

Kirjoitan tytöstä. Ei, tytöistä. Itsestäni ja ajatuksistani.

Kirjoitan ikävästä, ahdistuksesta, ilosta, onnellisuudesta, rakkaudesta, ystävyydestä, vihasta.
Kirjoitan tunteista.
Asioista, jotka eivät merkitse kenellekään mitään. En oikeastaan edes osaa kirjoittaa. Silti se tuo lohtua. Todellisuudentaju palaa maanpinnalle. Minulla ei ole asiaa kenellekään, ei mitään sanottavaa. On vain kiva kirjoittaa.

Puoli vuotta sitten olin kuin ilmapallo.
Imit nesteet sisältäni ja täytit ilmalla. Solmit huuleni umpisolmuun etten vahingossakaan saisi happea. Päästit irti. Nousin ilmaan. Heijuin kattojen yllä. Nousin korkeammalle. Luulin nähneeni koko maailman korkealta taivaalta, kunnes paine minut poksautti. Heräsin. Näin taas unta siitä, kuinka vaihdat minut uuteen, parempaan ja värikkääsempään palloon.

Entä nyt?

Tunnut haluavan minua taas kuin karkkia. Se on uusi tunne. Olen onnellisempi kuin pitkään aikaan, mutta samalla se pelottaa.
Mitä jos saat minusta tarpeeksesi ja lähdet etsimään uutta peliseuraa? Entä minä?
Ei pitäisi olla typerä ja miettiä asioita etukäteen. Pitäisi elää hetkessä ja nauttia siitä, mitä nyt on. Niin aion tehdä. On vuoroni olla onnellinen, nauttia.

I'm gay, I'm worth as much as you

Kirjoitin kirjettä pojasta, jota ei koskaan uskottu, ja samalla tytöstä, joka ei uskaltanut myöntää katsoneensa ikkunasta.

02.06.06 klo. 19:34
Katse oli sumea. Vilkkuvat valot sokaisivat sumeaa katsetta entisestään. Adrenaliini virtasi veressä. Päätös oli tehty, sen oli oltava ensimmäinen kerta, kun hän kertoisi totuuden itsestään. Hän ei kestäisi enään yhtäkään valhetta siitä, kuka hän oli. Hän nimittäin tiesi oikein hyvin, kuka oli. Se ei ollut elämää suurempaa eikä pienempää. Se oli pieni paljastus, mutta suuri muutos nuoren pojan elämässä.

04.06.06 klo. 20:03
Nyt oli se hetki. Enää ei voinut perääntyä. Vielä viimeinen huikka olut-tölkistä ja sitten asiaan. Astellessaan muina miehinä olohuoneeseen äitinsä ja isäpuolensa luokse, hän kompastui matonreunaan. "Vanhempien" katseet kohdistuivat televisioruudusta lattialla konttaavaan poikaansa. Ennen kuin hän ehti sano mitään, isäpuoli otti häntä niskasta kiinni ja vei saunakammariin. Isäpuolen mielestä oli huvittavaa nähdä poika pupillit pyöreinä lattiatasossa. Isäpuoli oli tuonut pojan kammariin, koska halusi opettaa pojan tavoille ja kieltää häntä juomasta kaljaa. Kaljaa ei saa juoda - saarnan jälkeen, poika ajatteli tilanteen olevan paras mahdollinen, ja niinpä hän kertoi asiastaan ensimmäiseksi isäpuolelleen.
Isäpuoli otti asian hienosti, tai ainakin niin poika luuli.

05.06.06 klo. 11:42
Seuraavana päivänä isäpuoli halusi lähteä pojan kanssa "miesten retkelle". He pakkasivat mukaansa onget ja lähtivät matkaan. Isäpuoli oli koko ajomatkan ajan kummallisen hiljainen. Sanaakaan ei sanonut, kerran huokaisi, kun joutui jäämään liikennevaloihin seisomaan.

05.06.06 klo. 12:06
Saavuttuaan perille läheiselle keittopaikalle, pojalle selvisi, etteivät he olleetkaan tulleet kalastamaan, niin kuin hän ongista oli olettanut. Isäpuoli otti halon käteen ja teki pojalle erittäin selväksi, ettei heidän perheessään vääryyttä sallittu. Hän kielsi poikaa kertomasta äidilleen, mitä poika oli hänelle kertonut.

Halko koski tietysti vain ruumiinosia, joita kukaan muu ei nähnyt. Miesten retkiä oli aluksi vain satunnaisesti noin kerran puolessa vuodessa, mutta isäpuolen kiinnyttyä hänen ja poikansa uuteen harrastukseen, retkistä tuli viikottaisia. Poika oli kerran yrittänyt pyytää apua äidiltään, mutta hän ei uskonut. Hän jopa näytti kerran äidilleen sisäreisissään olevat veriset mustelmat, mutta hän vain käski poikaa lopettamaan turhat baaritappelut. Poika alkoi käymään punttisalilla, ja vannoi itselleen, että täytettyään kahdeksantoista asiat muuttuvat.

19.03.09 klo. 16:19
Pojan syntymäpäivänä isäpuoli kailotti kovaan ääneen lähtevänsä baariin poikansa kanssa tarjoamaan hänelle ensimmäiset lailliset kaljat. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. He ajoivat taas sen saman reitin, niin kuin olivat ajaneet viimeiset kolme vuotta, syrjäiselle keittopaikalle. Keittopaikan ympäristössä oli metsää ja vain yksi talo. Ulos astuttuaan isäpuoli otti maasta jo valmiiksi verisen puuhalon ja löi sillä pojan alavatsaa. Poika toisti mielessään kolmannen iskun olevan viimeinen tikki. Isäpuoli löi toisen kerran samaan kohtaan. Poika puri hammasta ja laski sekunteja. Kolmas isku samaan kohtaan. Siinä se oli. Nyt riitti, poika ajatteli. Silloi hän nousi ensimmäistä kertaa kunnolla ulos autosta. Hän otti maasta verisen halon ja iski sen isäpuolensa kasvoihin. Poika itki ja iski halkoa yhä uudelleen ja uudelleen eripuolille isäpuolensa vartaloa. Viimeiseksi hän otti taskustaan permanenttitussin ja kirjoitti isäpuolensa otsaan suurilla tikkukirjaimilla:

HOMOFOBIA ON SAIRAUS!

21.09.09 klo. 13:00
Poika sai ehdotonta vanheutta puoli vuotta vakavasta pahoinpitelystä. Oikeudessa häntä ei kuultu laisinkaan, vaikka hän kuinka yritti kertoa isäpuolensa touhuista. Poika joutui vankilaan.

28.10.10
Poika sai nimettömän kirjeen. Kirjeessä tyttö kertoi, että oli nähnyt kaiken. Hän oli joka ikinen kerta katsonut ikkunasta, kun pojan isäpuoli löi halkoa paljasta pintaa vasten. Hän pyysi poikaa antamaan anteeksi. Tyttö olisi voinut estää kaiken, muttei uskaltanut puuttua asiaan. Hän oli ollut liian pelokas, liian heikko. Tyttö oli ajatellut, ettei kukaan kuitenkaan olisi uskonut häntä. Hän toivoi, että olisi toiminut toisin.

Poika olisi halunnut vastata kirjeeseen ja kertoa tytölle olevansa pahoillaan, kun hän joutui näkemään jotain niin kamalaa. Poika ei tuntenut vihaa tuota tyttöä kohtaan, päinvastoin, hän olisi halunnut itse pyytää anteeksi, mutta kirje oli nimetön. Santeri ei pystynyt antamaan tytölle rauhaa, kertoa ettei tytön tarvitse tuntea syyllisyyden tunteita, vaikka olisi halunnut, syynä nimetön kirje.



Mitä tästä opimme? Ei nimettömiä kirjeitä, homofobia on sairaus, syytön voi joutua syylliseksi, niinkö?

Etsintäkuulutus

He katosivat 377 päivää sitten
Se oli silloin, entä nyt?

Loss of hope is a lie

Miksi tunne, jolloin tajuaa rakastavansa toista niin paljon, että tekisi kaikkensa hänen vuokseen,
ilmenee aivan liian myöhään? Heti silloin, kun peli on jo menetetty, hänellä on jo seuraa.
Hän on sitä kaikkea mitä voi haluta, ja sitä kaikkea mitä ei voi saada. Ironian määrä on suuri.
Mutta uskokaa tai älkää, itku ei auta. Ei enää tässä vaiheessa.

A new challenge

342.051 kilometriä, 4 tuntia

Ps. I love you

Nyt se oli ohi. Turvonneet silmät ja raivokas päänsärky kertoi todellisuuden. Olin taas omillani, yksin.

Do you love me? I do and I don't

Kiinni jäi. Hän vaistosin heidän läsnäolon. Rystyset seinässä tyttö katsoi taakseen. Katkerat silmäparit tuijottivat veristä seinää.

Yksi toisensa jälkeen he huokaisivat, pudistivat päätään ja lähtivät. Tyttö itki.
Kyyneleen kyyneltä ei vierinyt poskea pitkin, mutta hänen sisällään tulvi. Hän puristi silmiään kiinni niin lujaa kuin pystyi. Toivoi näkevänsä unta.
Hän avasi silmänsä ja näki vihaisen tyttöystävänsä. Tyttö näki noista palavista silmistä pettymyksen, surun ja epätoivon. Tyttö juoksi karkuun henkensä edestä.
Hän jumaloi tyttöystäväänsä, mutta samalla olisi halunnut luovuttaa. Tyttö oli muuttunut. Hän rakensi tulevaisuutensa tyttöystävänsä mukaan. Hän ei ollut enää yksilö. Ei hän, vaan he. Hän oli he. Hänen tyttöystävästään oli tullut kirjaimellisesti osa häntä.

Iltaisin hän ei saanut unta.
Aamuisin ei jaksanut nousta.
Millään ei tuntunut olevan merkitystä.
Kaikki oli turhaa.

Mikään ei saanut vastausta. Heidän suhde oli ja pysyi arvoituksena. Tyttö toivoi saavansa kaiken ennalleen.
Niin kauan hän jatkaisi toivomista, kun sitä vielä oli. Ja sitä nimenomaan oli. Muuta ei ollutkaan, kuin toivo.

You're my home

Tuhkimo sai tehtävän. Kellertävän tapetin väärälle puolelle oli kirjoitettu sanoja. Hänen piti yhdistää niistä tarina.
Kesti kolme kesää ja kaksi talvea, ennen kuin Tuhkimo ratkaisi tarinan. Hän kiiruhti iloisesti äitipuolensa luokse kertomaan asiasta.
Äitipuoli luki tarinan ja nauroi kuin viimeistä päivää. Hän repi teipatut paperin palaiset irti toisistaan ja heitti lattialle.
Sylki niiden päälle ja talloi liisteriksi. Miten niin mahdotonta, hän totesi hymyillen.
Tuhkimon kerätessä paperimössöä lattialta, äitipuoli sanoi, pelisi on pelattu. Sitten hän lukitsi kellarin oven ja lähti.
Tarina ei päässyt alkuun, mutta sai päätöksen, lopun.

I will wait for you, she said, endlessly

Tyttö pelkäsi kuolemaa. Hän oli jo menettänyt kaiken muun, päälaesta kantapohjiin ja takaisin. Hän oli silti elossa.
Peläten kuolemaa jalkojensa alla tyttö näki pimeän. Tuon tumman värin, ajan, paikan, tunteen, hahmon.
Hahmo. Se oli nainen, hänen nainen.
Tyttö oli henkisesti hajonnut, revitty palasiksi. Hän oli heikko, sairas. Sisältä kuollut.
Sanottiin, ettei hänellä ollut syytä elää. Väärin.
Tytöllä oli toivoa. Toivoa naisesta, rakkaudestaan. Hän hyväksyi sairautensa, myönsi hulluutensa, mutta toivoton.
Ei. Sitä hän ei ollut. Niin kauan kuin toivoa olisi, hän oli onnellinen. Tyytyväinen elämäänsä.
Tyytyväinen siihen mitä hänellä oli, nainen. Kaiken muun hän kätki syvälle sisäänsä. Ne olivat asioita, joita kenenkään ei tarvinnut nähdä. Hänen todellinen minänsä. Itseinho, sääli, heikkous, agressiivisuus. Niistä ei kukaan tiennyt.
Ei edes hän itse.

Tyttö heräsi hymyhuulessa sängyn toisesta laidasta, niin kuin aina. Kääntyi nähdäkseen nukkuvan naisensa.
Ja siinä hän oli, mutta sinä aamuna, hän ei vastannut hymyyn. Nainen kyynelehti ja haroi takkuisia hiuksiaa.
Tauko, hän lopulta sanoi.
Tyttö lamaantui. Koko vartalo lakkasi toimimasta. Hengitys ei kulkenut, pää ei kääntynyt.
Ainoastaan sydän sykki lujempaa kuin koskaan. Sisällään synkkä ääni kiljui, vaihda patterit. Sisäinen toimintahäiriö.
Silloin kaikki muuttui.
Hän vajosi.

Katosi.

Yksi sana hänet tappoi. "Tauko."

Uncontrollable life

Syöt hitaasti ja kivuliaasti sisältäpäin
Kuin luukato ruokailisi alipainoisen anorektikon lonkkaluissa
Jäljelle jää vain pieni osa tuota entistä ihmistä
sydän
Kaiken muun voit vielä, kaiken
Mutta sydäntä, sitä et pysty murskaamaan

et vaikka kuinka yrittäisit
Se kuuluu jonnekin, jollekin
Eikä sinulla oli valtaa, ei voimaa, siihen koskea

Ota se, se on sinun

I thought it would be easy to be happy, but sadly, I was wrong

Kuultuani totuuden, halusin hukkua, ensimmäistä kertaa elämässäni
Se oli isku vasten kasvoja, isku vyön alle
En ole koskaan tuntenut samoin, en koskaan uskonut joutuvani tuntemaan sitä

sinun takiasi

En vain käsitä miten voit tehdä sen minulle?

Onko kaikki puheesi valetta? Onko mikään, mitä olet sanonut minulle, totta?

Pystynkö luottamaan sanaasi? Pystynkö olla enää normaalisti?

Lamaannuin

Koko vartaloni lakkasi hetkeksi toimimasta

Vatsassa lenteli pahaenteisiä perhosia, jotka halusivat päästä pois, ihan niin kuin minäkin

Kävelin pitkin virtsaista kävelykatua

Näin joukon Keravan "huoltomiehiä", jotka olivat ostamassa ala-aste ikäisille pussikaljaa

Pystyin jo sielunisilmin nähdä, kuinka olisin yksi noista pienistä lapsista kaljajonossa

Ylpeyteni kuitenkin esti minua

Eikä rahaakaan olisi ollut tarpeeksi

Joten jatkoin kävelyä

Menin Sampolantunneliin, jossa tuoksui käynyt virtsa vielä entistä voimakkaammin

Tunnelin päässä oli mies, ehkä noin kolmekymppinen

Normaalisti olisin jatkanut matkaani, vältellyt ihmisiä, etenkin miehiä, mutta nyt...

sinun takiasi

Menin hänen luokseen

Hän nosti päätään, kohautti olkapäitään ja sanoi:

"Hei tyttö, sinun pitäisi kaartaa pitkässä kaaressa kaltaiseni juopot, vaikka me olemmekin samassa jamassa"

Mies huokaisi

"Naistemme kiinnostuksen kohteet muuttuivat, ystäväiseni"

Vasta silloin vuodatin ensimmäiset kyyneleeni

Mies antoi käytetyn nenäliinansa ja lähti

Yö jatkui

Laskin tunteja, minuutteja, sekunteja

Istuin sateessa miettien miehen sanoja

Odotin aamua siinä toivossa, että kaikki näyttäisi paremmalta

Ja niinhän se olikin

Seuraavaan yöhön asti, jolloin olin taas yksin

sinun takiasi

Jälkiviisautta

Ihku on uroshevosen, orin, pallissa oleva näppylä.

Every day you learn something new

Ihku-sanaa käytetään väärin.
Se tarkoittaa sikamakeetahuipputyyppiä/asiaa (tuitui tyyliin lausuttuna).
Ihku on pissaliisojen käyttämän ihqQQQQQ:n vastakohta.
Liioitellusti ihana (IHQ) ei kuvaa ihkua ollenkaan, vaikka ihku tarkoittaakin jotain uskomattoman ihanaa (muttei IHQQQUUU).
Kiitos nuoret neidit jotka väärensitte ihkun. Hyi teitä. Hävetkää.
Kostokseni riisuin vaatteet, ja tässä lopputulos:

Epäihkua ihkua alastomuutta

Tell me dear, past or future

Takkuinen tukka, lakatut varpaankynnet ja rikkinäiset silmälasit

Vain Mimosa täytti nuo täydellisen naisen tuntomerkit
Ja nyt,
hän oli jonkun toisen
Kuului jollekin toiselle
Se ei ollut hyväksyttävää, se oli väärin

Kahdenkymmenenseitsemän vuoden ajan hän kesti tuota onnetonta elämäänsä sivusta katselijana, kunnes hän ei enää jaksanut odottaa
Mietittyään hetken hän poltti viimeisen savukkeen, punasi huulensa (ensimmäistä ja viimeistä kertaa peilin edessä), puuteroi nenänsä ja vei frettinsä Kaapon Mimosan oven eteen
Jätti samalla kirjeen postiluukkuun

Kirjeessä luki:

"En osaa ruotsia, muttei se heittaa, sillä ethän osaa sinäkään rakkaani.

Du är inte en gud, gud finns inte. Jag behöver inte dig om du skulle bli mitt liv.
Dör, gör det med mig. Jag älskar dig, jag gör det åt dig. Jag ser fram emot dig min älskling.

Med vänliga hälsningar; din tjej Teresa xx"

Tarina päättyi onnellisesti
He saivat toisensa, ikiajoiksi

I'll run against you, in vain

Hän, se minun hän, sitoi pikkusormensa piikkilangalla sormeeni, en saanut happea
Ruosteen tunkkainen tuoksu täytti koko huoneiston
Se oli tullut jäädäkseen, niin kuin sinäkin
Haavat paranevat, mutta eivät koskaan unohdu, arvet pitävät siitä huolen

Kipu oli suunnaton
Se toi mieleeni menneisyyden
Vuodatin taas ne samat kyyneleet kuin silloinkin

Rakkaus on klisee. Rakastan sinua

Kirjoitat verisillä sormilla nimeäsi rintaani
Se kutittaa
Tunnen kuinka kylmät väreet kulkevat päästä varpaisiin
Jumaloin tuota tunnetta, alistun sille
Kosketa uudelleen

Louder, you're speaking to deaf ears

Osaan pitää salaisuuden, sinä et. Äänesi on käheä, lähes äänetön. Olet hiljaa, vihdoinkin.
Laulusi soi korvissani, nykyään se kuvottaa. Luulin sinua ihmiseksi, joka et huomattavasti ollutkaan. En tunne sinua ihminen, en ymmärrä.

Sairaus estää näkemästä totuuden, on turvallisempaa syyttää häntä. Ole kiltti, pyydän, parannu ystäväni, parannu.

Se vaatii aikaa, tiedän sen, mutta yritä edes. Olet sen velkaa, hänelle.

En kestä katsoa vierestä kuinka te, juuri niin, sinä ja hän, te, katoatte pala palalta. Lopeta se. Syy on sinun, ei hänen.

Haluan elää hetkessä, mutta sinä teet siitä mahdottoman. Ajatellessani sinua, korviani kuumottaa.

Haluan repiä ne irti, heittää pakkaseen ja piiloutua peiton alle. Se ei toimi. Ei vieläkään, ajatus kulkee korvien palaessa.

Korvani saunovat, heittävät lisää löylyä. Liian kuuma, ahdistaa.

Viha, kasvava viha, vahingoittaa järjen tuotoksia, sääliä, ällöksyntää. Miksi näin kävi, miksi viha kasvaa kasvamistaan?

Olet minulle rakas, hyvin tärkeä, en vain ymmärrä sinua. Toisaalta, enhän ole koskaan ymmärtänytkään.

Joten onko sillä edes merkitystä? Ota minusta mallia, syö mämmiä. Siedä se, mitä oikeasti vihaat. Ole vahva.

Et ole vahva, olet luonnostaan heikko, mutta se ei haittaa. Osaat näytellä, paremmin kuin koskaan osasin kuvitellakaan.

Näyttele ystäväiseni, esitä olevasi vahva. Iljetyksestäsi huolimatta aion katsoa silmiisi hymyillen.

Haluan nähdä kiljuvan loisteen syvällä katseessasi ja nauraa, nauraa sinulle rakas, nauraa. Katso minua takaisin.

Hämmenny. Huuda. Juokse karkuun. Pyydän, tukehdu juodessasi kahvia.

Ei,

en voi sanoa noin edes mielessäni. En sanonut mitään, en kenellekään. Olen vain pieni tyttö, joka ei saa selvää tunteistaan.

Unohda kaikki mitä olen koskaan sanonut. Shh, se en ollut minä, se ei ollut mitään. Piste.

Et välitä välitänkö sinusta, mutta välitän kaikesta huolimatta. Älä tukehdu kahviisi.

Elän toivossa toivoen, että ymmärtäisit, turhaan. Ei sinun kuulu ymmärtää, niin kuin ei minunkaan.

Jokainen tekee omat virheensä, mutta sinun virheesi on mysteeri. Se paisuu suuremmaksi ja suuremmaksi niin kauan,

kunnes tila ei riitä, ja se räjähtää vasten kauniita kasvojasi. Kun se räjähtää, kaikki on ohi.

GAME OVER

You're not a lesbian, who are you?

Mitä on rakkaus?
Onko rakkaus rakastamista?
Voimakas sana.

Voiko rakkaus tarkottaa pelkästään sitä onnea jonka jakaa toisen ihmisen kanssa, sitä halua tehdä toinen onnelliseksi?
Se että haluat nukahtaa toisen viereen kietoutuneena hänen vartaloon ja herätä siitä samasta paikasta? Etkä halua herätä.
Haluat suukottaa otsaa hänen vielä nukkuessa, kokata hänelle, riidellä sanomalehdestä, lukea hänelle sarjakuvat ääneen, siivota hänen läikyttämä kahvi pöytäliinasta, nauraa hänen naurulleen, koskea hymykuoppia, pyyhkiä poskea pitkin valuva kyynel, itkeä, kuunnella hänen puhetta ajattelematta mitään, katsoa hänen huuliaan, suudella niitä,
huomata olevasi onnellinen, rakastunut.
Voiko rakkaus olla vain asioita joita hän sanoo sinulle, tapahtumia lakanoiden välissä, tulevaisuuden haaveita, matkustamista, kävelylenkki, junaan saattamista, hyvästelyjä,
mitä vain, kunhan sen liittyy häneen, teihin, rakastamaasi henkilöön ja sinuun.

Mutta mitä jos rakkaus ei olekkaan ihminen, mikä se on?


Tunne.
Se se on.
Sitä ei voi määritellä,
mutta siitä voi antaa esimerkkejä.

Loppujen lopuksi se repii sinut palasiksi, rakastat sitä.
Kaikki ne asiat löytää päätöksen, kaikelle löytyy syy.

Rakastat sitä edelleen. Vielä enemmän kuin ennen. Silloin vasta rakastat sitä enemmän kuin koskaan.
Rakastat rakastamista. Vale.
Rakastat rakkautta.
Se on kaiken lähtökohta.

Different accents

Olet kuin keitto jota yritän epätoivoisesti hotkia haarukalla
Nautin siitä, mutten koskaan tule kylläiseksi

You deserve flawless life, forget me

Aivan kuin katsoisi huuruisesta ikkunasta ulos etsien vastauksia,
joita ei ole vieläkään löytänyt

Pidätät hengitystä
Juuri kun huuru on haihtumassa ja sinulle on selviämässä mitä tuon lasin takana on,
et enää pysty pidättämään hengitystä
Lasi huurustuu uudestaan
ja uudestaan

Epätoivo,
se saa sinut hymyilemään entistä leveämmin