Kirjoitin kirjettä pojasta, jota ei koskaan uskottu, ja samalla tytöstä, joka ei uskaltanut myöntää katsoneensa ikkunasta.
02.06.06 klo. 19:34
Katse oli sumea. Vilkkuvat valot sokaisivat sumeaa katsetta entisestään. Adrenaliini virtasi veressä. Päätös oli tehty, sen oli oltava ensimmäinen kerta, kun hän kertoisi totuuden itsestään. Hän ei kestäisi enään yhtäkään valhetta siitä, kuka hän oli. Hän nimittäin tiesi oikein hyvin, kuka oli. Se ei ollut elämää suurempaa eikä pienempää. Se oli pieni paljastus, mutta suuri muutos nuoren pojan elämässä.
04.06.06 klo. 20:03
Nyt oli se hetki. Enää ei voinut perääntyä. Vielä viimeinen huikka olut-tölkistä ja sitten asiaan. Astellessaan muina miehinä olohuoneeseen äitinsä ja isäpuolensa luokse, hän kompastui matonreunaan. "Vanhempien" katseet kohdistuivat televisioruudusta lattialla konttaavaan poikaansa. Ennen kuin hän ehti sano mitään, isäpuoli otti häntä niskasta kiinni ja vei saunakammariin. Isäpuolen mielestä oli huvittavaa nähdä poika pupillit pyöreinä lattiatasossa. Isäpuoli oli tuonut pojan kammariin, koska halusi opettaa pojan tavoille ja kieltää häntä juomasta kaljaa. Kaljaa ei saa juoda - saarnan jälkeen, poika ajatteli tilanteen olevan paras mahdollinen, ja niinpä hän kertoi asiastaan ensimmäiseksi isäpuolelleen.
Isäpuoli otti asian hienosti, tai ainakin niin poika luuli.
05.06.06 klo. 11:42
Seuraavana päivänä isäpuoli halusi lähteä pojan kanssa "miesten retkelle". He pakkasivat mukaansa onget ja lähtivät matkaan. Isäpuoli oli koko ajomatkan ajan kummallisen hiljainen. Sanaakaan ei sanonut, kerran huokaisi, kun joutui jäämään liikennevaloihin seisomaan.
05.06.06 klo. 12:06
Saavuttuaan perille läheiselle keittopaikalle, pojalle selvisi, etteivät he olleetkaan tulleet kalastamaan, niin kuin hän ongista oli olettanut. Isäpuoli otti halon käteen ja teki pojalle erittäin selväksi, ettei heidän perheessään vääryyttä sallittu. Hän kielsi poikaa kertomasta äidilleen, mitä poika oli hänelle kertonut.
Halko koski tietysti vain ruumiinosia, joita kukaan muu ei nähnyt. Miesten retkiä oli aluksi vain satunnaisesti noin kerran puolessa vuodessa, mutta isäpuolen kiinnyttyä hänen ja poikansa uuteen harrastukseen, retkistä tuli viikottaisia. Poika oli kerran yrittänyt pyytää apua äidiltään, mutta hän ei uskonut. Hän jopa näytti kerran äidilleen sisäreisissään olevat veriset mustelmat, mutta hän vain käski poikaa lopettamaan turhat baaritappelut. Poika alkoi käymään punttisalilla, ja vannoi itselleen, että täytettyään kahdeksantoista asiat muuttuvat.
19.03.09 klo. 16:19
Pojan syntymäpäivänä isäpuoli kailotti kovaan ääneen lähtevänsä baariin poikansa kanssa tarjoamaan hänelle ensimmäiset lailliset kaljat. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. He ajoivat taas sen saman reitin, niin kuin olivat ajaneet viimeiset kolme vuotta, syrjäiselle keittopaikalle. Keittopaikan ympäristössä oli metsää ja vain yksi talo. Ulos astuttuaan isäpuoli otti maasta jo valmiiksi verisen puuhalon ja löi sillä pojan alavatsaa. Poika toisti mielessään kolmannen iskun olevan viimeinen tikki. Isäpuoli löi toisen kerran samaan kohtaan. Poika puri hammasta ja laski sekunteja. Kolmas isku samaan kohtaan. Siinä se oli. Nyt riitti, poika ajatteli. Silloi hän nousi ensimmäistä kertaa kunnolla ulos autosta. Hän otti maasta verisen halon ja iski sen isäpuolensa kasvoihin. Poika itki ja iski halkoa yhä uudelleen ja uudelleen eripuolille isäpuolensa vartaloa. Viimeiseksi hän otti taskustaan permanenttitussin ja kirjoitti isäpuolensa otsaan suurilla tikkukirjaimilla:
HOMOFOBIA ON SAIRAUS!
21.09.09 klo. 13:00
Poika sai ehdotonta vanheutta puoli vuotta vakavasta pahoinpitelystä. Oikeudessa häntä ei kuultu laisinkaan, vaikka hän kuinka yritti kertoa isäpuolensa touhuista. Poika joutui vankilaan.
28.10.10
Poika sai nimettömän kirjeen. Kirjeessä tyttö kertoi, että oli nähnyt kaiken. Hän oli joka ikinen kerta katsonut ikkunasta, kun pojan isäpuoli löi halkoa paljasta pintaa vasten. Hän pyysi poikaa antamaan anteeksi. Tyttö olisi voinut estää kaiken, muttei uskaltanut puuttua asiaan. Hän oli ollut liian pelokas, liian heikko. Tyttö oli ajatellut, ettei kukaan kuitenkaan olisi uskonut häntä. Hän toivoi, että olisi toiminut toisin.
Poika olisi halunnut vastata kirjeeseen ja kertoa tytölle olevansa pahoillaan, kun hän joutui näkemään jotain niin kamalaa. Poika ei tuntenut vihaa tuota tyttöä kohtaan, päinvastoin, hän olisi halunnut itse pyytää anteeksi, mutta kirje oli nimetön. Santeri ei pystynyt antamaan tytölle rauhaa, kertoa ettei tytön tarvitse tuntea syyllisyyden tunteita, vaikka olisi halunnut, syynä nimetön kirje.
Mitä tästä opimme? Ei nimettömiä kirjeitä, homofobia on sairaus, syytön voi joutua syylliseksi, niinkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti