Sydän ei hajoa. Se ei särjy,
mutta se voi kadota.
Sydämen kadottua olet yksin.
Se tunne, kun ei edes halua seuraa,
se piinaa. Se satuttaa.
Hymyily ei luonnistu,
muttei itkeminenkään enää onnistu.
Toinen voisi määritellä sen masennukseksi,
joku sydänsuruksi.
Päivät kuluvat odotellen tulevaa.
Huomista,
jotain parempaa.
Pahan olon kadottajaa.
Toisin sanoen odottaen jo sitä seuraavaa
sydämen väliaikaista omistajaa,
joka ennemmin tai myöhemmin taas taivaista pudottaa.
Kun sydämen lisäksi usko itseensä katoaa,
siitä ei enää jaksaisi kirjoittaa.
Seurana on vain halu unohtaa.
Halu mennä nukkumaan iloisena ja nukahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti