Tarina rakkaudesta (minun siskostani)

Sä sanoit:

"mene pois, sä olet liian nuori"

Sä revit mua hiuksista

mä purin sua vatsasta

Me tehtiin telttoja peitoista

ja kerrottiin salaisuuksia

Syötiin lauantaikarkkeja

ja katseltiin telkkua

Huusit mulle lujaa

paiskoit perässäsi ovia

Sanoit pahoja sanoja, pahoja asioita

mä pistin vaan pahemmaksi

Sä puolustit mua puistossa

muiden kiusaamiselta

Teit mun kanssa lumiukkoja

ja lämmitit mun kylmiä sormia

En mä tiedä mitä pelkäsin

tai miksi välttelin

Nyt tiedän että se turhaa oli

Se mulle vain pahan olon toi

En mä sua koskaan menetä

sillä oothan mun sisko ainoa

Rakastan sua aina

ja rakastan myös sun tulevaa avovaimoa

Hyvää syntymäpäivää Anni!

Rakkaudella; pikkusiskosi Hilma

Haluan

....tuollaiset hiukset nythetiäkkiä, kiitos.

Ei mulla muuta.

Elämän pienen pienet ilot

On pimeä päivä ja vettä sataa
Puista tippuu lehdet ja vähitellen kaikkialta värit katoaa
Maisemat harmaantuu - niin kuin mielikin
Syysmasentuneisuus saapuu ja kaikki tuntuu olevan turhaa
Ei jaksaisi tehdä mitään, väsyttää vaan

Hetkessä kuitenkin suunpielet kohoaa ja päivä pelastuu,
kun vastaantulevan nuoren miehen katse ja hymy porautuu syvälle mieleen
"Hän hymyili niin kauniisti"
Nyt hymyilyttää

Niin pienestä se tosiaan on kiinni

Jos kävelen joskus sinua vastaan, lupaan hymyillä
Hymyilethän takaisin?

Sanoja, lauseita, ja kaikkea turhaa

Sydän ei hajoa. Se ei särjy,
mutta se voi kadota.
Sydämen kadottua olet yksin.
Se tunne, kun ei edes halua seuraa,
se piinaa. Se satuttaa.
Hymyily ei luonnistu,
muttei itkeminenkään enää onnistu.
Toinen voisi määritellä sen masennukseksi,
joku sydänsuruksi.

Päivät kuluvat odotellen tulevaa.
Huomista,
jotain parempaa.
Pahan olon kadottajaa.
Toisin sanoen odottaen jo sitä seuraavaa
sydämen väliaikaista omistajaa,
joka ennemmin tai myöhemmin taas taivaista pudottaa.

Kun sydämen lisäksi usko itseensä katoaa,
siitä ei enää jaksaisi kirjoittaa.
Seurana on vain halu unohtaa.
Halu mennä nukkumaan iloisena ja nukahtaa.

Epäreilu elämä

Kun epäonnistumisten myötä silmät pikkuhiljaa kuivuvat, kostuvatko ne enää koskaan? Milloin?

Tyttö itkee kaikesta; ilosta, surusta, vihasta, pelosta. Kaikesta. Kyyneleet viestivät voimakkaimmista tunteista.
Ajan myötä hänestä tulee kyyninen. Kaikki ei menekään suunnitellusti, paha olo hiipii selän takaa, se lähenee ja lähenee. Loppujen lopuksi se tarttuu kiinni kuin hirvikärpänen, kaivautuu syvälle ihoon. Ajatusmaailma kääntyy ylösalaisin. Mikään ei enää itketä. Kyyneleen kyyneltä ei tyttö pysty vuodattamaan, ei vaikka kuinka yrittää. Miten se on mahdollista? Tytön koko temperamentti muuttuu - vain ja ainoastaan epäonnistumisten vuoksi. Milloin alkaa ylämäki, miten karkoittaa paha olo?
Tyttö haluaa taas itkeä, olla oma itsensä.

Pelkkää ajanhukkaa vai jotain kestävää?

Normaalisti juoksisin jo karkuun
Olisin puolivälissä toiseen syliin

Mikä estää, miksen lähde?

Normaalisti juoksisit jo karkuun
Olisit jo perillä toisessa sylissä

Mikä estää, miksi jäät?

Serious face

Sanotaan, että sateenkaaren päästä löytyy aarre.

Näin kokonaisen sateenkaare, päästä päähän saakka. Kävin katsomassa löytyisikö kummastakaan päästä tuota luvattua aarretta. Pyh, pötyä kaikki. Siellä mitään aarretta ollut. Sateenkaaren toisessa päässä oli vettä, ja toisessa rikkinäinen polkupyörä. Mitä pirua.
Skeptiseksi tässä pikkuhiljaa tulee, kun kaikkea luvataan, muttei mitään oikeasti tapahdu. Odotin aarretta, kaunista naista, mutta ei. Elämä ei hymyile.