I will wait for you, she said, endlessly

Tyttö pelkäsi kuolemaa. Hän oli jo menettänyt kaiken muun, päälaesta kantapohjiin ja takaisin. Hän oli silti elossa.
Peläten kuolemaa jalkojensa alla tyttö näki pimeän. Tuon tumman värin, ajan, paikan, tunteen, hahmon.
Hahmo. Se oli nainen, hänen nainen.
Tyttö oli henkisesti hajonnut, revitty palasiksi. Hän oli heikko, sairas. Sisältä kuollut.
Sanottiin, ettei hänellä ollut syytä elää. Väärin.
Tytöllä oli toivoa. Toivoa naisesta, rakkaudestaan. Hän hyväksyi sairautensa, myönsi hulluutensa, mutta toivoton.
Ei. Sitä hän ei ollut. Niin kauan kuin toivoa olisi, hän oli onnellinen. Tyytyväinen elämäänsä.
Tyytyväinen siihen mitä hänellä oli, nainen. Kaiken muun hän kätki syvälle sisäänsä. Ne olivat asioita, joita kenenkään ei tarvinnut nähdä. Hänen todellinen minänsä. Itseinho, sääli, heikkous, agressiivisuus. Niistä ei kukaan tiennyt.
Ei edes hän itse.

Tyttö heräsi hymyhuulessa sängyn toisesta laidasta, niin kuin aina. Kääntyi nähdäkseen nukkuvan naisensa.
Ja siinä hän oli, mutta sinä aamuna, hän ei vastannut hymyyn. Nainen kyynelehti ja haroi takkuisia hiuksiaa.
Tauko, hän lopulta sanoi.
Tyttö lamaantui. Koko vartalo lakkasi toimimasta. Hengitys ei kulkenut, pää ei kääntynyt.
Ainoastaan sydän sykki lujempaa kuin koskaan. Sisällään synkkä ääni kiljui, vaihda patterit. Sisäinen toimintahäiriö.
Silloin kaikki muuttui.
Hän vajosi.

Katosi.

Yksi sana hänet tappoi. "Tauko."