Do you love me? I do and I don't

Kiinni jäi. Hän vaistosin heidän läsnäolon. Rystyset seinässä tyttö katsoi taakseen. Katkerat silmäparit tuijottivat veristä seinää.

Yksi toisensa jälkeen he huokaisivat, pudistivat päätään ja lähtivät. Tyttö itki.
Kyyneleen kyyneltä ei vierinyt poskea pitkin, mutta hänen sisällään tulvi. Hän puristi silmiään kiinni niin lujaa kuin pystyi. Toivoi näkevänsä unta.
Hän avasi silmänsä ja näki vihaisen tyttöystävänsä. Tyttö näki noista palavista silmistä pettymyksen, surun ja epätoivon. Tyttö juoksi karkuun henkensä edestä.
Hän jumaloi tyttöystäväänsä, mutta samalla olisi halunnut luovuttaa. Tyttö oli muuttunut. Hän rakensi tulevaisuutensa tyttöystävänsä mukaan. Hän ei ollut enää yksilö. Ei hän, vaan he. Hän oli he. Hänen tyttöystävästään oli tullut kirjaimellisesti osa häntä.

Iltaisin hän ei saanut unta.
Aamuisin ei jaksanut nousta.
Millään ei tuntunut olevan merkitystä.
Kaikki oli turhaa.

Mikään ei saanut vastausta. Heidän suhde oli ja pysyi arvoituksena. Tyttö toivoi saavansa kaiken ennalleen.
Niin kauan hän jatkaisi toivomista, kun sitä vielä oli. Ja sitä nimenomaan oli. Muuta ei ollutkaan, kuin toivo.